Verotietojen julkaiseminen on suomalaisille yksi vuoden kohokohdista ja uutisarvoltaan päivä on niin printti- kuin verkkomedialle kultakaivos. Verkkosivuille satelee klikkauksia ja keltainen lehdistö painattaa veropäivästä erityissuuret painokset.
Verojen julkistamiseen kulminoituu mielestäni monia mielenkiintoisia suomalaista työelämää ja suomalaista perusluonnetta kuvaavia asioita. Suomalaisten kiinnostus verotietoja kohtaan on valtavan suurta. Se osoittaa, että raha ja palkka on suomalaiselle erittäin tärkeä asia. Veropäivänä palkoista puhutaankin avoimesti niin ystävien kesken kuin työpaikan kahvipöydässäkin. Keskustelu kulminoituu kuitenkin palkkaeliitin tuloihin, omista palkoista ei tänäänkään uskalleta avoimesti puhua. Lisäksi kateus valtaa suomalaisen mielen. Veropäivänä taivastellaan pörssiyhtiöiden toimitusjohtajien ja elämäntyönsä rahastaneiden yrittäjien pilviä kurottelevia ansioita. Lisäksi käymme läpi kaikki tarjolla olevat hakukoneet selvittääksemme oman lähipiirimme, ystäviemme, työkavereiden, naapureiden ja muiden tuttujen sekä ennen kaikkea pomomme palkan. Veropäivänä keskustellaan aina myös ylisuurista osingoista, jotka aiheuttavat mielipahaa suurelle osaa kansasta. Verokiima helpottaa yleensä loppuviikkoa kohden, kun palkkauutisten torvet hiljenevät ja ryhdymme taas puurtamaan niska limassa hommia seuraavat 12 kuukautta. Veropäivästä seuraa usein valitettava palkkakrapula, armoton pettymys omaa palkkaa kohtaan. Työssä viihtyminen ja työmoraali kärsii, kun kerran vuodessa naamamme eteen läväytetään palkkaeliitin tulotiedot ja jälleen kerran tulee osoitetuksi se valtava ero, joka yhteiskunnan eliitillä ja tavallisella työntekijällä on.
Veropäivä onkin monella tapaa ongelmallinen. Veropäivässä fokus keskittyy juuri palkkaeliittiin, yrittäjä- ja omistajapolveen, johon meidän tavallisten työntekijöiden ei tulisi edes itseämme verrata. Oma vertailuryhmämme on aivan jossain muualla. Silti sorrumme tähän vertailuun, josta ei seuraa kuin mielipahaa. Itse haluaisin, että verotietojen julkaiseminen tällaisella formaatilla lopetettaisiin välittömästi. Sen sijaan haluaisin kerran vuodessa laadukasta tilastollista analyysia suomalaisten palkkakehityksestä ja palkkatasosta erilaisissa tehtävissä, alueittain ja tehtäväosaamisen mukaan jaoteltuna. Tätä tietoa meistä jokainen voisi käyttää hyödyksi omissa palkka- ja kehityskeskusteluissaan ja arvioida juuri omaa osaamistaan tätä vertailuryhmäänsä vastaan. Tältä osin kansallinen palkkakeskustelu tarvitsee lisää avoimuutta. Meidän on pystyttävä saamaan parempi käsitys yleisistä työtehtävien ja toimialojen palkkatasoista. Tässä on mahdollista saavuttaa kehitystä ryhtymällä puhumaan myös omista palkoista avoimemmin. Myös työnantajien tulisi viestittää omasta palkkapolitiikastaan ja palkkakehityksen mahdollisuuksista huomattavasti nykyistä avoimemmin. Veropäivää lukuunottamatta, meitä suomalaisia kiinnostaa kuitenkin 364 päivää vuodessa se oma kuukausittain tilille tuleva palkka. Oman palkkamme arvioimiseen ja vertailemiseen me tarvitsisimme lisää työkaluja. Sen sijaan ajan käyttäminen palkkaeliitin tulojen arvioimiseen ei ole niin hyödyllistä, vaikka toki viihdearvoa se sisältää senkin edestä.
Tiesitkö muuten, että voit viettää omaa veropäivää minä tahansa arkipäivänä vuodesta? Kävele lähimpään verotoimistoon ja etsi tätä tarkoitusta varten asennettu tietokone. Verotietojen ollessa julkisia, voit selvittää kenen tahansa verotiedot Verohallinnon omalla hakukoneella.
Lopuksi, sorruttuani itsekin vertailemaan palkkatietoja yleisellä tasolla, on pakko nostaa ilmaan vielä yksi palkkakeskusteluun liittyvä kysymys. Mistä se johtuu, että palkka ja ikä lähtökohtaisesti korreloivat voimakkaasti keskenään? Keskimäärin iän noustessa myös palkka nousee kiinteällä kulmakertoimella. Kutsumme tätä palkkaperustetta jo työehtosopimuksiinkin perustuen ikälisäksi. Mielestäni pelkästään ikääntyminen ja työssäolovuodet ei saisi kuitenkaan olla palkan peruste. Jos työntekijän tuotos ei kasvakaan, työntekijän kannattavuus heikkenee työuran aikana. Tämä ei näytä kuitenkaan olevan suomalaisessa palkkauksessa ongelma, vaan palkitsemme ikääntymisestä vähän kuin saavutettuna statuksena. Kokemus- ja osaamislisän palkassa toki hyväksyn ja palkan tulee ehdottomasti korreloida kokemuksen ja osaamisen kanssa. Havaintojeni perusteella osaamisen huippu ei kuitenkaan missään nimessä aina ole eläkeiän kynnyksellä, vaan työntekijä voi saavuttaa oman osaamishuippunsa monessa eri vaiheessa työuraansa. Palkkahuipun tulisi olla tämän osaamishuipun yhteydessä. En ole ikärasisti, vaan tunnen erittäin hyviä iäkkäitä, jo eläkeiän ylittäneitä työntekijöitä. Kuitenkin tiedän myös tapauksia, joissa ikä ei välttämättä ole lisännyt osaamista työssä. Erityisesti johtotehtävissä, jossa työnkuva on vaikeasti hahmotettavissa, osaamisen arvioiminen on haastavaa. Pahimmissa tapauksissa palkkaan on oikeutettu, vaikka ei olisikaan mitään annettavaa. Haluaisinkin jatkossa nähdä palkkauksen Suomessa siten, että osaaminen ja kehitys työssä korreloisivat nykyistä paremmin palkan kanssa ja ikä näyttelisi vähemmän tärkeää roolia. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa sitä, että näkisimme uran loppuvaiheessa myös palkan alennuksia tietyissä tapauksissa sen sijaan, että vuoden kuluessa odottaisi taas uusi palkankorotus. Kuulostaako hullulta? Varmaankin monen mielestä kuulostaa, mutta pitäen mielessä sen, että palkka on korvausta suoritetusta työstä ja sen laadusta, ainoan ajurin tulisi olla osaaminen ja suorituskyky työssä. Miksi palkkakehityksemme on sitten tasaisesti palkankorotusten myötä nouseva? Tämä vääristää työmarkkinoita ja yritysten palkkakustannuksia. Asia nousee vielä tärkeämmäksi jatkossa työurien pidentyessä merkittävästi. Samaan aikaan työelämän ja teknologioiden mullistuessa nuoresta työntekijäsukupolvesta kehittyy nousevia moniosaajakykyjä, joilla voi olla työelämään astuessaan aivan erilainen työkalupakki kuin yrityksen vanhoilla kokeneimmilla työntekijöillä. Käytännössä nämä parhaat osaajat saanevat kuitenkin odottaa omaa palkkahuippuaan vielä pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti